keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Taking Woodstock; rakkauden vallankumous


Elliot Tiber;
Taking Woodstock:Rakkauden vallankumous.

Luettuani tämän kirjan palautui mieleeni 60-ja 70-lukujen vaihde ja ensi askeleeni musiikin ihmeelliseen maailmaan. Siihen aikaan tehty musiikki on paljon parempaa kuin nykyinen pop-musiikki. Musiikissa oli sielu.
Kirja kertoo kirjailijan Elliot Tiberin lapsuudesta ja nuoruudesta ennen Woodstockin festivaaleja, jotka pidettiin New Yorkin osavaltiossa. Kirja on hyvä kuvaus vapaudesta ja uusien vapaamielisten suuntausten tulosta pinnalle. Kirjassa vilahtelee paljon kuuluisuuksia, joita päähenkilö tapaa New York cityn pinta-klubeilla.
Kirja on hyvin humoristinen ja henkilöt aidon tuntuisia, varsinkin Elliotin äiti on verrattain hassu henkilö, joka oli alkujaan Venäjän juutalaisia ja tosi kitupiikki.
Itse Woodstockin rymyjuhlista ei ole paljoakaan kerrottu, tunnetuimmat bändit kyllä mainitaan, mutta vain muutama esitys otetaan esille.
Liioitteluille on annettu mielestäni aika paljon tilaa, ainakin tuntui siltä, että kirjailija liioitteli paljon.
Lukuelämyksenä kirja oli hauska, suosittelen.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Pieni vihreä kirjani: Mietteitä puutarhanhoidosta

Pieni vihreä kirjani: mietteitä puutarhanhoidosta

Pentti Alanko, Tammi, 2009


"Puutarha on osa luontoa, siinä vaikuttavat samat tekijät kuin muuallakin luonnossa. Jos oppisimme tekemään asioita luontoa kunnioittaen eikä sitä vastaan toimien, puutarhamme olisivat kauniimpia ja helppohoitoisempia."

Näin sanoo yksi Suomen tunnetuimpia puutarhakirjoittajia, Pentti Alanko uusimmassa kirjassaan. Kirja on pieni ja sievä ulkoapäin, mutta täyttä painavaa, suorastaan kiihkeää asiaa sisältä. Alangon ajatuksiin on kuitenkin helppo yhtyä, niin armeliaita ja luonnonmukaisia ne ovat.
Tässä muutama provosoiva otsikko kirjasta:
-On (vain) kaksi tapaa tehdä puutarha
-Tarvitseeko puutarhaa hoitaa?
-Tarvitaanko puutarhassa työkaluja?
-Pensaiden leikkaamisen paradoksi
Alangolla tuntuu olevan "lopullinen totuus kaikesta", mikä liittyy puutarhaan ja luontoon yleensäkin. Hänelle sen oikeuden suo mielellään, niin paljon on kokemusta ja viisautta kertynyt vuosien varrella.
Itselleni tärkeimmissä osioissa käsiteltiin luonnon tasavertaisuutta ihmisen kanssa sekä kasvimaailmassa vallitsevaa harmoniaa. Sillä siitähän tässä kaikessa on kysymys.
Alangon sanoin: "...olivatpa murheemme kuinka suuria hyvänsä, luonnossa liikkuminen lievittää surujamme, jopa saattaa poistaa ne tai auttaa ymmärtämään niiden turhuuden- ne ikäänkuin jäävät puiden oksille! Kasvit haluavat tuottaa iloa ihmiselle ja sallivat jopa ilomielin ihmisen käyttää niitä esimerkiksi ravinnoksi ta vaikkapa maljakkokukiksi, edellyttäen että ihminen osaa suhtautua tähän oikein."

torstai 17. syyskuuta 2009

Hevosvarkaat


Per Petterson: Hevosvarkaat
Otava, 2009





Päädyin lukemaan tätä kirjaa nähtyäni Otavan esitteen kirjasta. Mielenkiintoni heräsi heti, kun luin seuraavat kuvailut kirjasta: "isän kanssa vietetyn kesän traagiset tapahtumat tempaisivat 15 -vuotiaan Trondin väkivaltaisesti nuoruuden viattomuudesta kohti aikuisuutta", "nyt, 67 -vuotiaana erakoitunut Trond elää koiransa Lyyran kanssa samalla syrjäisellä seudulla" ja "muistot vievät Trondin uudelleen joen varrella vietetyn kuuman kesän dramaattisiin tapahtumiin". Ja lisäksi, kun tarinassa liikutaan Norjan jylhissä metsissä, on mielenkiintoni taattu. Minua kiinnostavat tarinat, joissa tutkitaan menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vaikutusta ihmisen koko elämään.



Enkä pettynyt kirjaa lukiessani. Kirjan luontokuvauksen kieli on niin rikas, että lukiessani voin jopa tuntea kasteisen maan ja aamu-usvan ihollani, kuulla metsän huminan, nähdä tuulen muodon veden pinnassa, haistaa männyn pihkan tuoksun hakkuuaukealla ja maistaa matkaeväät, jotka kaivetaan paperista. Kertomus isän ja pojan kesästä ja pojan isäänsä kohtaan tuntemasta rakkaudesta on käsinkosketeltava. Isän elämän tapahtumat ja valinnat paljastuvat pikkuhiljaa Trondin muistellessa ikimuistoista kesää. Tarina on kerrottu niin koskettavasti, että tunnen riipaisevaa ikävää jotakin sellaista menetettyä asiaa kohtaan, mitä itse en ole menettänyt.



Per Petterson on vuoden 2009 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja, eikä syyttä. Kirja on erinomainen vaihtoehto jännityskirjallisuuden ystävälle, joka etsii muunkinlaista kirjallisuutta, kuin pelkkiä verisiä murhia. Tässä kirjassa on traagisia tapahtumia, joiden vaikutus päähenkilön Trondin elämään paljastuu hiljakseen, mutta niin kauniisti kerrottuna, että en osaa edes sanoin kuvata. Tämän kirjan muistan vielä pitkään.



Seuraavaksi siirryn lukemaan James Hamilton-Patersonin kirjaa "Mausteena Fernet Branca". Ja miksi valitsin juuri tämän kirjan, niin siksi, että lainasin sen taannoin kirjstosta ja eräpäivä lähestyy uhkaavasti. Kansiliepeen tekstin mukaan kirja on "pirullisen älykäs" ja paljon muuta. Ja olipa tuo kansikuvakin niin värikkään hauska, joten enpä voi väittää, että ulkonäöllä ei olisi väliä.


keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Tunnit


Michael Cunningham: Tunnit

Gummerus, 2000


Olen nähnyt tästä kirjasta tehdyn elokuvan "Tunnit". Olen lukenut Virginia Woolfin kirjoja, muuta en muistaakseni tarinaa Mrs. Dalloway. Olen pääpiirteittäin selvillä Virginia Woolfin elämänvaiheista. Ja lisäksi kesällä tuli televisiosta TV-sarja "10 kirjaa rakkaudesta", mutta sitä en ole vielä katsonut, koska haluan ensin lukea kirjan ja muodostaa tarinasta oman mielikuvan. Mutta ohjelma odottaa katsomistaan digiboxin muistissa.

Mutta kirjaan: Romaani Tunnit kertoo kolmesta naisesta ja yhdestä päivästä heidän elämässään.

On ensinnäkin Virginia Woolf vuonna 1923 Lontoon Richmondissa. Hän herää aamulla ja miettii kuinka aloittaisi kirjansa tarinan Mrs. Dallowaysta. Ja hän päättää aloittaa tarinan sanoilla "Mrs Dalloway sanoi itse ostavansa kukat." Sitten on Mrs. Brown vuoden 1949 Los Angelesissa. Hän herää aamulla ja haluaisi lukea vain Virginia Woolfin kirjoittamaa kirjaa Mrs. Dalloway. Lopuksi on Clarissa Vaughan 1900 -luvun New York Cityssa. Ystävä nimittää häntä Mrs Dallowayksi. Ja mitäpä Clarissa miettii tarinansa alussa. No kukkia tietysti, kuten Mrs. Dalloway kirjassa Mrs Dalloway. Clarissan tarina alkaa sanoilla"Vielä on ostettava kukat".

Pidän kirjasta Tunnit, Cunninghamin tavasta kertoa tarinaa ja sekoittaa faktaa ja fiktiota. Ja niin ne sekoittuvat mielessänikin. Virginia Woolf on kirjoittanut kirjan Mrs. Dalloway ja tämä on faktaa. Mutta Woolfin tarina Mrs. Dallowaysta on fiktiota. Cunninghamin tarina Virginia Woolfista on fiktiota, vaikka hän pyrkiikin pysymään kirjailijan ulkoisen elämän kuvauksessa faktassa. Kukapa sitä voisikaan tietää mitä Virginia aikoinaan oikeasti ajatteli ja tunsi.

Kirjaa lukiessani sekoittuvat tuhka tiheään Cunninghamin kirjan Mrs. Dallowayksi kutsutun Clarissa Vaughanin ja Woolfin kirjan Mrs. Clariassa Dallowayn tarinat keskenään. Mutta tästä minä pidän. Olen jännittävällä tavalla sekaisin. Kohta varmaan väitän jossain keskustelussa ystävälleni tai kollegalleni jonkin Tunnit -kirjan tapahtuman olevan Virginia Woolfin elämää. Ja alanpa tässä miettiä, että enkös minä olekin jo lukenut Woolfin kirjan Mrs. Dalloway. Vai olenko vain nähnyt elokuvan "Tunnit"? Olenpas sekaisin.

Vähiten minua kirjassa Tunnit hämmentää Mrs. Brownin osuus, mutta onpa Cunningham haudannut siihenkin tarinaan pienen koukun.

Ja nyt, kun olen siis sekaisin kuten ehkä lukijanikin, joka on jatkanut lukemistaan tänne asti, niin alanpa tässä pähkäilemaan, että onko värillä "keltainen" jokin merkitys kirjassa vai kirjailijalle. Se mainitaan mielestäni kirjan tarinoissa useanpaan kertaan. Ja kirjan kannessakin on kuva keltaisesta ruususta irronneine terälehtineen. Olenko siis oikeassa vai väärässä? Mainitaanko keltainen keskimääräistä useammin? Jos olen oikeilla jäljillä, niin mitä se keltainen väri sitten tarkoittaa? En tiedä. Ja mitä keltainen tarkoittikaan symboliikassa? Mietin tässä pitäisikö minun tutustua symboliikkaankin, jotta ymmärtäisin lukemaani paremmin? Ei kai olisi pahitteeksi, ainakin minusta tulisi sivistyneempi. Mutta enpä taida jaksaa enkä varsinkaan ennättää. Uusi tarina vai sivistyneisyys, siinäpä pulma. Valinta on suhteellisen helppoa. Haluan siirtyä seuraavaan kirjaan joten mikä tarina seuraavaksi ... Taidan kaivata edelleen aivovoimistelua, mutta myös jännitystä. Siispä jokin psykologinen jännityskirja seuraavaksi. Tartun Inger Frimanssonin kirjaan Kissa joka ei kuollut.

Kadonneet


Coben, Harlan: Kadonneet
Wsoy, 2009


Olen lukenut kaikki Harlan Cobenin suomeksi käännetyt jännityskirjat, joten tartuin tähänkin heti, kun sain käsiini. Eikä Coben pettänyt minua nytkään. Tämä kirja taitaa olla tähän asti lukemistani hänen kirjoitaan paras.

Neljä kesäleirillä olevaa nuorta karkaa metsään kuhertelemaan. Kaksi heistä löydetään surmattuna ja kahta heistä ei löydetä etsinnöistä huolimatta.

Parikymmentä vuotta myöhemmin kadonneen tytön veli Paul Copeland toimii piirikunnansyyttäjänä ja hänellä on menneillään vaikea raiskausoikeudenkäynti. Samaan aikaan vanha katoaminen nousee uudestaan päivänvaloon, kun Paulia pyydetään tunnistamaan murhattu mies ja hän tunnistaa tämän sisarensa Camillan kanssa kadonneeksi pojaksi.

Kirjan juoni on kiitettävän monimutkainen ja loppuratkaisu osaa yllättää jännityskirjojen suurkuluttajankin. Kirjassa on ainakin pari pääjuonta lukijan seurattavaksi, raiskausoikeudenkäynti ja siskon katoamiseen liittyvät asiat. Lisäksi usea luku loppuu vaiheeseen, jossa tarinaa ei malttaisi jättää kesken. Itselleni kävi ainakin niin, että yömyöhällä kirjaa lukiessani, unen painaessa päälle ja raiskausoikeudenkäynnin etenemistä seuratessani mieleni teki harpata muutaman luvun yli ja tarkistaa miten asia etenee. Mutta maltoinpas mieleni. (Sitä vastoin valvoin yhä pitempään ja luin edelleen.)

Ja eipä siinä nokka pitkään tuhissut, kun pääsin kirjan loppuun ja totesin, että olipas hyvä kirja. Seuraavaksi voisi lukea jotain kasvattavampaa. Mitenkähän olisi Michael Cunninghamin kirja Tunnit.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Hullut diktaattorit


Shaw, Karl: Hullut diktaattorit
Ajatuskirjat. 2007


Palautusten joukosta osui silmään kirjan kansikuva, missä Saddam Hussein ampuu Josef Stalinia konekiväärillä takalistoon, olihan se pakko tarkastaa, että mikäs se moinen opus on? Ja se on Karl Shawn: Hullut diktaattorit.

Kirjaan on koottu maailmalla hallinneiden lahopää diktaattoreiden järjettömiä edesottamuksia historian saatossa. Kirjassa ei ole johdantoa eikä loppusanoja, vaan se on jaettu yhdeksään lukuun, luonnevikaiset, vainoharhaiset suuruudenhullut jne, yksi luku on omistettu myös diktaattoreiden yhtä sekopäisille puolisoille.


Otteita kirjasta:


"Jouluna 1975 Päiväntasaajan Guinean presidentti Macias Nguema käski armeijansa ampua 150 poliittista vastustajaa Malabon jalkapallostadionilla kovaäänisten soittaen Mary Hopkinsin "Those Were The Days" kappaletta."


"Keski-Afrikan tasavallan presidentti Jean-Bedel Bokasa murhautti yhden hallituksensa ministereistä ja tarjoili hänet päivällisenä muille ministereille. Reseptin hän paljasti vierailleen vasta aterian jälkeen."


"Hitlerin mukaan hänen elämänsä suurin onnenpotku sattui kolmetoista vuotta ennen hänen syntymäänsä, kun hänen isänsä Alois Schicklgruber muutti nimensä Alois Hitleriksi "Heil Schiklgruber" ei olisi toiminut, Hitler totesi."


"Juhlistaakseen ensimmäisen poikansa syntymää Paraguayn presidentti Francisco Solano Lopez määräsi 101 tykin kunnialaukauksen, joka tuhosi 11 rakennusta."


"Enver Hoxha käski kerran koko Tiranan väestön ulos sateeseen ilman sadevarjoa, jotta hän saattoi vaimonsa Nexhmijen kanssa ajella ympäri kaupunkia ja nauttia näytöksestä, jossa sadat tuhannet ihmiset kastuivat"


"Idi Amin oli kannibaali, vaikkakin vastahakoinen sellainen; hän sanoi pitävänsä ihmisenlihaa "liian suolaisena"."


"Pol Potin johtamassa Kambodzassa kuolemanrangaistuksen arvoisia rikkeitä olivat mm. liian löysästi työskentely, elinolosuhteista valittaminen, ruoan varastaminen, jalokivien käyttö, seksisuhteeseen ryhtyminen, sukulaisten tai ystävien kuoleman sureminen, uskonnollisten tunteiden esittäminen, vieraan kielen osaaminen ja silmälasien käyttö."


keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Ryöstetty pyhimys


Ruusuvuori, Juha: Ryöstetty pyhimys
WSOY. 1995


Historiasta kiinnostuneena olen lukenut tietokirjojen lisäksi tietysti historiallisia romaaneita. Harvassa niistä kuitenkaan on ollut tapahtumapaikkana Suomi, kunnes tartuin Mika Waltarin kirjaan "Mikael Karvajalka", joka alkaa Turusta 1500-luvun alkupuolelta. Tästä innostuneena rupesin etsimään historiallisia romaaneita, joissa tapahtumapaikkana on Suomi, ja näin löysin Juha Ruusuvuoren "Ryöstetyn pyhimyksen".


Kirja sijoittuu Turkuun ja eletään vuotta 1299. Talonpoika Lallin tappama piispa Henrik on julistettu pyhimykseksi, ja tämän maalliset jäännökset aiotaan sijoittaa Turun rakenteilla olevaan tuomiokirkkoon. Pyhäinjäännösten toivotaan tuovan Turkuun pyhiinvaeltajia vilkastuttamaan kauppaa. Luut saisi euroopassa kaupaksi kelpo hintaan, joten niiden mukana kaupunkiin saapuu myös kaikenmaailman juonittelijoita.

Juonitteluun sotkeutuu myös Nicholas Grisefoth, nuori suomalainen kauppias kirkesundista, joka on saanut kutsumanimensä sorkkaa muistuttavasta jalastaan. Nicholas on liikemies jota ei uskonto kiinnosta, ellei siitä ole jotain hyötyä hänen liiketoimilleen. Kukapa siis olisi parempi mies ryöstämään pyhäinjäännökset. Ja tässä tarkoituksessa häntä lähestyykin joukko kirkonmiehiä.

Jos tästä kirjasta pitää, suosittelen lukemaan myös Ruusuvuoren muut historialliset romaanit

Kaniikki Lupus. WSOY 1999. Ajoittuu n. vuoteen 1350

Ja viikinkiaikaan sijoittuvat
Lemminkäisen laulu. WSOY. 1999
Jurmo. WSOY. 2001








tiistai 1. syyskuuta 2009

Pienoiskalevala


Sellon kirjaston uutuushyllystä tarttui matkaani Pienoiskalevala (WSOY 2009).

Huomiotani kiinnitti ensiksi kirjan moderni ulkoasu. Kirja on pokkarikokoinen, ja teksti on ladottu romaanimaisesti peräkkäin, ei siis runomaisesti allekkain. Nykykieleen kuulumattomat sanat on tässä laitoksessa varustettu selityksin, ja sivujen ilmettä terästää virtaviivainen, tummanpuhuva, etten sanoisi goottihenkinen grafiikka.

Sitten luin takakannesta, että Kalevalasta ovat saaneet inspiraationsa niin J.R.R. Tolkien Taruun sormusten herrasta kuin myös Amorphis-yhtye metallimusiikkiinsa. Esipuheen kirjaan onkin kirjoittanut Amorphis-yhtyeen kitaristi Esa Holopainen.

Alkaessani lukea yllätyin positiivisesti siitä, että Kalevalassa on niinkin paljon huumoria ja jännitystä. Sen humoristinen kieli ja eloisasti kuvaileva kerronta pistää välillä väkisinkin naurattamaan. Hetken päästä tekee mieli ruveta itsekin puhumaan kalevalaisittain, eli niin että sama asia sanotaan aina kahdesti peräkkäin, mutta eri sanoin ilmaistuna.

Kalevalassa on myös juoni, ja sitä voi lukea kuin jännityskertomusta. Jännittävä on esimerkiksi nuoren Joukahaisen ja vanhan Väinämöisen kohtaaminen heti tarinan alkupuolella. Kohtaus alkaa, kun Joukahainen ajaa päin Väinämöisen vaunuja tiellä, ja Väinämöinen sanoo:

"Kuit olet sinä sukua, kun tulit tuhmasti etehen, vastahan varattomasti? Säret länget länkäpuiset, vesapuiset vempelehet, korjani pilastehiksi, rämäksi reen retukan!"

Joukahainen vastaa samalla mitalla:

"Mie olen nuori Joukahainen. Vaan sano oma sukusi: kuit olet sinä sukua, kuta kurja joukkioa?"

Mutta miten kohtaus jatkuu? Sen saat selville, kun luet... :)